Vaik sata salamaa iskee tulta...

...ja koko elämä räjähtää!
Ei rakkautta voi riistää multa,
toivo jäljelle jää.

Jes, sainhan mää tän blogin valmiiksi. Ei mennytkään kuin lähemmäs 6 tuntia. Varmasti yli puolet siitä tappelin tuon taustakuvan kanssa, mutta nyt se on siellä! Ähäkutti!

Ja musta tuntuu, että tänään on hyvä päivä aloittaa bloggaaminen. Tosi virallisen kuulosta, eiks je? Mutta enivei. Oon miettiny paljo asioita, mutta en tierä mistä oikein pitäisi aloittaa. Monena iltana oon vaan pyöriny sängyssä ja oli niin paljon asioita mistä oisin halunnut kirjoittaa, mutta nyt sitten kun saisin kirjoittaa, on pää melkolailla empty.

Me eletään vaan kerran tääl ja aikaa ei voi pysäyttää.
Me eletään vaan kerran tääl, tehään jotain sykähdyttävää.

Mut jos nyt ei kuitenkaan ihan niinkuin elokuvissa, jooko?

Mää vähä luulen, että ihmiset ei oikein ees tajua miten onnellisia niiden pitäis olla yksinkertaisesti vaan siitä syystä, että ne on olemassa. Varsinkin niiden ihmisten, joilla on molemmat vanhemmat, ehkä sisaruksiakin, kavereita, ehkä ystäviäkin. Ja niiden, jotka saavat olla terveinä. Sitten on niitä, jotka valittavat kuinka pitäisi olla isompi, pienempi, laihempi, kauniimpi, käydä parturissa, ostaa uus puhelin... Sitten on me, jotka haluamme vain parantua ja jatkaa elämää.

Joskus tunne on sellanen et itkettää,
on niin hukassa, ettei ymmärrä mistään mitää.
Joskus tunne on maailman onnellisin,
kun se tunne päättyy, mistä sen taas löytäisin?

Mutta tämmöinen elämä on mulle annettu ja elän sen mukaan. Joskus se on ihanaa, joskus tahtoo vain maata sängyssä ja itkeä. Enkä koskaan uskonut, että tämä voisi olla vaikeaa muillekkin kuin mulle vaan. Vaan nytpä sen tiedän, en rämmi tässä paskassa yksin. Kiitos siitä. Ja samalla anteeksi.